Koko päivä on ollut huono. Entinen ystäväni lähettää inhottavia tekstiviestejä, aamulla tuli kiire, on nuha, väsyttää ja veli käy hermoille. Koko päivän olen kironnut. Sitten lähden koulusta kotiin, tuijotan puhelimeni näyttöä. Vastaa, perkele! Kohotan katseeni hetkiseksi kännykkäni näytöstä. Näen sen pojan selän. Pojalla ei ole pipoa. Näen sen hiukset. Vaaleat, kiharat hiukset. Hymy piirtyy kasvoilleni. Sen surullinen ja yksinäinen selkä loittonee nopeasti. Minä vain kävelen hitaasti omaan tahtiini ja hymyilen hölmönä puhelin kädessäni suristen. Koko päivänä en ole häntä nähnyt ja sitten jokin antaa minulle tämän tilaisuuden nähdä hänet koulusta poistuessani. Ihastukseni.

Koko päivän vastoin käymiset tuntuivat niin mitättömiltä. Kaikki tuntui niin mitättömältä. Yksin hän tuntui merkitsevän oikeasti jotain tässä maailmassa. Koko maailmassa vain hän merkitsi minulle sillä hetkellä jotain. Hän, joka ei merkitse kenellekään mitään koskaan. Minulle hän merkitsi. Sillä hetkellä, sen jälkeen ja sitä ennen.

Nähdessäni hänen selkänsä ja hymyn piirtyessä kasvoilleni, päässäni on tasan yksi ajatus; hän selvisi. Poika selvisi taas yhdestä rasittavasta päivästä ilman ketään. Ilman oikeita ystäviä. Tästä samaisesta päivästä selvisi yksi emoweirdokin, joskin hän lähetteli toisella paikkakunnalla asuvalle ystävälleen, jonka tapasi netissä, tekstiviestejä pitääkseen itsensä hengissä. Minäkin selvisin.

Kotona odottivat koirat. Pentu päästeli hassuja urraavia ääniä. Vanhempi koiruus haukahteli kumeasti. Kumpikin heilutti häntää, kumpikin olivat iloisia, että minä olin tullut kotiin. Kellahdin sängylleni haaveilemaan ja unelmoimaan. Vanhempi koiruus tuli viereen, painoi päänsä pääni viereen ja katseli lempeästi. Pentu kiertyi lattialle, sängyn viereen, kerälle.

Minulla tuli sen pojan nähdessäni niin mielettömän rauhallinen, levollinen ja lämmin olo. Olin kaivannut sen ujoja silmiä, ujoa hymyä ja vaaleita, kiharia hiuksia koko päivän. Koko sen olemusta.

Tänään voisin aloittaa uutta novelliani, Asfalttisoturit ja Hukkapoika. Juoni on päässäni ollut valmiina jo pidemmän aikaa. Nyt voisin yrittää aloittaa kirjoittamisen.

Cheers for the loneliness.
Cheers for the tears.
Cheers for the bad memories.

I afraid live,
I hate my life.
And I hope,
I can die.

Enemmän tai vähemmän taiteellinen "oma kuva". Vuodatusnet raiskasi kuvan laadun.

Mitähän tästä voisin vielä sanoa? Olen tähän varsin tyytyväinen, väritys onnistui mielestäni ihan kiitettävästi. Tämä on yksi 'yksityiskohta' hieman suuremmasta projektistani, jonka senkin esittelen aikanaan, kun jaksan valmiiksi asti tehdä.

Without sword, I have to keep myself alive.
Without sword, I have to fight back.
Without sword.
Without sword.

Without sword, I need to write
lovepoems for you.
Without sword,
I'm not the real warrior.
But in my dreams
my pen will act
like your real warrior
sword.

Someday you will find
those words what I write
will hurt you as hard as
your enemies swords
do.

Someday you will find,
those words what I write
will cause mutch more
pain than you are ready
to suffer.

Someday you will find,
those words what I write,
even your armour can't
protect your heart,
what is cold as ice,
black as your mind.

When your die
on this fight,
I will bring
on your grave
cup of tears.

Drink them
and come alive.